Vanhempaa tekstiä lukiessa vastaan tulee toisinaan vanhahtavia -(ll)inen-loppuisia lainasanoja, kuten fyysillinen. Joskus pohdintoja herättää kysymys siitä, onko llinen-inen-muutos jonkun tahon määrittelemä ja voisiko myös pidempää muotoa käyttää edelleen. Tässä vastauksia asiaan.

Vielä 1940-luvulla varsin yleinen oli sellainen suhde, että ruotsin vierasperäistä kaksitavuista isk-loppuista adjektiivia vastasi suomessa llinen-loppuinen (esim. lyrisk-lyyrillinen) ja pitempää inen-loppuinen (politisk-poliittinen). Muutos ei tapahtunut hetkessä: poliitillinen ja romantillinen olivat jo tuohon aikaan miltei kadonneita, mutta toisaalta Lönnrotin sanakirjassa (1866–1880) ovat mm. hakusanat klassinen (klassisk) ja lyyrinen (lyrisk).

Asiaa käsitteli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta 14.10.1946 suomen kielen dosentti Matti Sadeniemen ehdotuksesta (Virittäjä, 1946). Jo tuolloin todettiin, että sanat eivät muodosta yhtenäistä ryhmää: llinen-loppuisen valtatyypin joukossa oli myös inen-loppuisia adjektiiveja, ja sanoja käytettiin myös rinta rinnan. Esimerkiksi hakusanalla fyysillinen löytyy Kansalliskirjaston digiarkistosta 7673 ja fyysinen 188 osumaa (ennen vuotta 1946). Lyhyemmät muodot alkoivat tuohon aikaan kuitenkin vähitellen yleistyä.

Sadeniemi havaitsi, että vuoden 1946 aikaisessa kielessä joistakin näistä kaksitavuisista lainasanoista ei ollut havaittavissa inen-loppuisia (eepillinen, koomillinen, taktillinen ym.), osasta vain inen-loppuisia (arktinen, syklinen, toksinen) ja joistakin molempia (fyysillinen-fyysinen, graafillinen-graafinen (kliinillinen-kliininen ym.) muotoja.

Asiasta todettiin, että kielelliseltä kannalta molemmat asut ovat epäilemättä oikeita. Pidempää asua tukevat omakantaiset vastaavamerkityksiset adjektiivit (kunnallinen, runollinen, seurallinen) ja lyhyempää se, että kun vierasperäiseen adjektiiviin on kerran vakiintunut -inen eikä omaperäisistä sanastosta saada tukea pitemmän johtimen liittymiselle nimenomaan vain kaksitavuisiin vartaloihin, näissä voitaisiin yhtä hyvin käyttää lyhyempää muotoa. Esimerkkinä mainittiin arktinen, joka on lyhyytensä vuoksi parempi kuin arktillinen.

Sadeniemen mukaan kyseessä oli pohjimmiltaan makuasia, jota olisi vaikea mennä ulkoapäin säätelemään, mutta että oli selvästi havaittavissa, että humanistit suosivat pitempiä asuja (kosmillinen, loogillinen, mystillinen) ja lääkärit, biologit ja teknikot lyhyempiä (terminen, graafinen (suositus v. 1937), kliininen.

Lopputuloksena vuoden 1946 tarkastelussa esitettiin seuraava ohje: inen-loppuiset asut ovat lyhyytensä puolesta suositeltavampia kuin llinen-loppuiset. Sen vuoksi niitä voi suosia tapauksissa, joissa tottumus ei ole ehtinyt juurruttaa pitempää asua kielitajuntaan. Laajempaakaan lyhyemmän asun esiintymistä ei ole vastustettava.

Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kielivaliokunta käsitteli asiaa kokouksessaan 14.10.1946 ja asettui kannattamaan Sadeniemen esitystä. Lyhyempi asu, joka on hiljakseen vallannut alaa pitemmältä, on pantava etusijaan varsinkin silloin, kun on kysymys uusista sanoista, jotka eivät ole vakiintuneet llinen-asuisina.

Kielilautakunta otti asian uudelleen harkittavakseen vuonna 1956 (lähde: Virittäjä, 1/1956). Tuolloin katsottiin edelleen voitavan yhtyä alustuksen ponteen: inen-loppuiset ovat lyhyytensä vuoksi suositeltavampia kuin llinen-loppuiset. Mainittiin kuitenkin, että pitemmän tai lyhyemmän asun käyttö on useammissa tapauksissa valinnanvaraista ja että pitemmätkään asut eivät yleensä ole vanhentuneita.

Pitkääkään muotoa ei siis koskaan määritelty suoranaisesti virheelliseksi, vaan ennemmin se joutui vähitellen lyhyemmän muodon yliajamaksi. Kielenhuollon suositus tietysti nopeutti tätä muutosta.

Pitkää muotoa esiintyy paikoin vieläkin. Ainoat yleisemmät mieleeni muistuvat esimerkit ovat ”tyypillinen” (typisk), krstillinen (kristisk) sekä joissakin yhteyksissä esiintyvä teknillinen (teknisk).