Varpuslintuihin kuuluvien tiaisten (Paridae) nimi on kuvaileva, linnun ääntä muistuttava. Tyyppiesimerkkinä tästä on talitiaisen (Parus major) lauluääni, jota tavataan kirjoittaa asussa ti-ti-tyy. Kirjallinen esiintymä tiaisesta on jo vuodelta 1637, Schroderus, jossa tiaisen määritelmä on tikli. Parus-heimon linnuksi tiainen on esitetty viimeistään Jusleniuksen sanakirjassa, 1745. Murteissa tiainen lienee esiintynyt jo aiemmin.

Pääte -tiainen sisältyy myös pienien selkärangattomien eläinten nimiin, esimerkiksi puutiaiseen ja satiaiseen. Näillä nimillä ei kuitenkaan ole yhteyttä lintuihin. Yhdyssanamaisesta asusta huolimatta puutiainen on oma, itsenäinen sanansa.  Nämä kaksi samankaltaista nimeä ovat kehittyneet eri aikoihin, eikä niidenkään välistä yhteyttä ole löydettävissä. Tiainen, puutiainen ja satiainen ovat siis sanoja, joilla on etymologialtaan toisistaan eroava alkuperä.

Punkkehin (Acari) kuuluvan puutiaisen vaarallisuus tunnettiin jo 1900-luvun alussa: ”Texas-kuumeen ja pilkkukuumeen levittäjinä on havaittu puutiaisten (Ixodes, Dermacentor reticulatus) toimivan.” (Luonnon ystävä: Yleistajuinen luonnontieteellinen aikakauslehti 1.12.1904).

Ensimmäisen kirjallisen maininnan puutiaisesta lienee esittänyt Jacobus Castrén käsinkirjoitetuissa merkinnöissään 1700-1800-luvun vaihteessa. Nuo merkinnät kokosi A. V. Koskimies vuonna 1917 julkaistussa kokoelmassa Lisäyksiä Jusleniuksen Sana-lugun Coetukseen. Määritelmänä tässä on ”Cossus, Pediculus ligni. Trälus.” Suoranaista yhteyttä Ixodes-suvun puutiaiseen ei ole: Cossus on puuntuhoaja ja Pediculus päätäi. 1700-luvulla luonnontieteellisen tutkimuksen taso ja lajinimien kansankielisyys olivat niin kaukana nykypäivästä ja systemaattisesta esitystavasta, että näistä selitteistä ei voida esittää suoraa lajiin liittyvää johtopäätöstä. Puutiainen on hyvin voinut olla myös murreperäinen sana. Punkiksi puutiaisen määrittelee vasta Lönnrot Suomalais-Ruotsalaisessa sanakirjassaan. 1800-luvun lajimääritelmät ovat kuitenkin sekavia; puutiaisen ruotsinnos on Lönnrotilla trädlus, joka taas luokitellaan SAOB:issa luteeksi: Pentatoma rufipes (härkälude) ja Hemiptera (nivelkärsäiset), johon luteetkin kuuluvat.

Lajinimien kehityksestä kertoo myös kirjan Eläintieto (Murman-Aschan, 1866) esitys punkeista. Siinä punkit (Acari) ovat nimellä lahkolaiset, joista kuvaus: ”Ne ovat pieniä, paljain silmin tuskin nähtäviä eläimiä. Heissä ei erota etupuolta takapuolesta.” Puutiainen on mainittu kirjassa nimellä puu-täi. Kirjan nimistön vakiintuneisuuteen on suhtauduttava paikoin varauksella. Vaikuttaa näet siltä, että Murman ja Aschan sepittivät jonkin verran heimojen nimiä.

Puutiainen tunnettiin myös nimellä puutäi tai puuntäi. Laji elää puun lehdillä, joten nimelle selitetty kantasana ’puu’ on selvä. Sen nimen vartalon ’puu’ ja johtimen -iainen yhtymäkohdassa -t- on johtimen laajennus, joka Virittäjässä 2/1931 mainitaan enemmän tai vähemmän perusteettomana, jopa satunnaisena, kuten muissakin yksitavuisissa vartaloissa: maatiainen, vyötiäinen, jäätelö ja kuutamo.

iAinen-johtimiset substantiivit ovat taas yleensä yksilön, etenkin hyönteisten nomini- tai verbikantaisia nimityksiä: kuoriainen, kusiainen, surviainen ja ampiainen, pistiäinen. Myös kantasanattomat johdokset ovat mahdollisia: muurahainen, sittiäinen (jossa tosin sitta, eli vanhahtava nimitys sonnalle?) (ISK § 197).

Satiainen rakentuu erityyppiseen kantasanaan kuin puutiainen. Kantasanana on kaksitavuinen ’sata’ (SKES), joka on semanttisesti ymmärrettävä: satiainen esiintyy runsaslukuisena, satamäärin. Samankaltaisia syöpäläisiin ja niiden runsaslukuisuuteen viittaavia johdoksia on myös monissa lähisukukielissä, esim. inkeroisen satikkain, karjalan satikka tai satikkain, lyydin sat´ik ja viron satikas (Häkkinen, NSES). Kirjallisuudessa satiainen esiintyy jo Jusleniuksen vuoden 1745 sanakirjassa, määritelmänä nykypäivänkin selitteeseen täsmäävä Pediculus inguinarius, flatlus.