”Haastatella eli puhuttaa jotakuta kyselemällä varsinkin joukkoviestimissä julkaistavien tietojen tai lausunnon hankkimiseksi tai tutkimustarkoituksessa.” (Kielitoimiston sanakirja)

1890-luvulla maahamme saapui viestejä uudesta, amerikkalaisesta ilmiöstä. Siellä saattoi näet saada sanomalehden toimittajia kimppuunsa, mikäli oli ollut jollakin tavalla osallisena jossakin erikoisemmassa tapahtumassa. Kaiku 19.7.1890 kertoo, että ”Ei tarwitse olla mainiokaan tullakseen „interwjuuwatuksi”. Sanotaan näet interview’iksi sanomalehden toimittajain („reporterein”) puheilla käyntiä.”

Suomalaisessa lehdistössä tällaista tapaa ei tunnettu. Asioista kerrottiin, mutta ihmisiä ei käyty kuulemassa niin, että heitä oltaisiin siteerattu kirjoituksiin. Uutta ilmiötä kuvaava toimittaja kirjoitti hämmästyneenä: ”Hän istahti wiereeni sängyn laidalle, tarttui kynäänsä ja samassa alkoi kysymyksiä tuiskuta oikein tulwaamalla.”

Vähitellen tieto interviewaus-tavasta levisi pohjoismaihin, Suomeenkin. Vuosituhannen vaihteessa sillä ei ollut kuitenkaan vielä suomenkielistä ilmaisua. Lehdet puhuivat yleisesti interviewistä, jota kotimaisessa lehdistössä ei vielä harrastettu.

Vielä 27.2.1906 Länsi-Suomi kirjoitti, että ”Interviewiksi (äännetään interwjuu) sanotaan tawallisesti sitä, kun sanomalehtimies menee jonkun asian johdosta sillä hetkellä merkillisen henkilön luo ja kyselee tältä henkilöltä kaikkea mahdollista tuosta asiasta. Omat kysymyksensä ja asianomaiset wastaukset hän sitten julkaisee lehdessä sana sanalta. Se on interview. Kyselijä on »interviewer». Tapa on tawallisin Ameriikassa, mutta käytetään sitä myös jonkun werran Euroopassakin. Meillä etenkin „Nya Pressen” näkyy tarjoawan lukijoilleen piirteitä, mutta asiallisia, hywällä maulla hankittuja ja kaikkea tunnustusta ansaitsewia interview’eja.”

24.9.1907 Uusi Suometar järjesti kuitenkin kilpailun otsikolla Puhtaan kirjakielen harrastajat. Kuin nykypäivän voivotteluna  englanninkielisten sanojen, esim. podcast, yleisyydestä, lehti kirjoitti: ”Suomalaisille sanomalehtimiehille kiusallisimpiin ja pahinta wastusta tuottawiin usein tarwittawiin sanoihin kuuluu wieraskielinen sana „interview”, jolla ei ole wielä sopiwaa täsmällistä wastinetta suomenkielessä ja jota sinänsä ei woi kielemme käytäntöön istuttaa. Osotteena, kuinka mahdoton se sellaisenaan on sulattaa suomeen, owat nuo pöyristyttäwät muodot, joihin sitä näkee muowaillun: interweiwata, interwiewata, interjuuwata ja interjuuwaaja, interjuuwaril!) j. n. e.”

Koska Uuden Suomettaren lukijoissa oli paljon suomen kielen tarkkoja tuntijoita ja kekseliäitä käyttäjiä, kehotti lehti lähettämään sanaehdotuksia interviewin suomennokseksi. Parhaimman vastineen keksijä palkittaisiin Uuden Suomettaren vuosikerralla.

Kilpailun tulokset julkaistiin 24.11.1907 otsikon Interview = haastatus, haastattelu alla. Ehdotuksia tuli 78 vastauskirjeen verran, joka oli lehden mukaan ilahduttava esimerkki siitä, että äidinkielemme viljelyksen harrastus on sangen elävä, ja että monessa povessa leimuaa palava halu saada vallatuksi kauniille kielellemme monipuolisen sivistyselämän kaikki asemat.

Moni vastaaja piti interview-ilmiötä hieman turhamaisena haluna uteliaisuuden tyydyttämiseksi, jonka vuoksi ehdotuksissa oli tuttuja sanoja: lehtimies olisi utelija ja hänen uhrinsa udeltava. Samasta sanasta johdettiin myös ehdotus uteloida.

Jonkun vastaajan mielestä interviewattava henkilö oli kuin suuri kirja, jonka lehtiä sanomalehtimiehet käyvät selailemassa. Hänen toimensa olisi siten selaus, ja uhrinsa selattu.

Vastausten kirjo oli laaja. Kyselevä lehtimies voisi olla solmeilija, tutkaisija, tiedonkiskoja, utsija. Interview taas otattelu tai oppailu. Hupaisampiin ehdotuksiin kuuluivat mm. sanat wirkattaa, attelija, tiirastelija ja tuumauttaja.  Useita uudissanoja ehdotettiin myös sanasta tietää: tiedustelu, aatetiedustelu, yllätystiedustelu, tietoilu.

Uusi sana päädyttiin kuitenkin valitsemaan kahden erinomaisen ehdotuksen joukosta. Niistä ensimmäinen on puhua-sanasta johdettu puhuttelu tai puhutus, josta oli lähetetty lehteen myös oiva esimerkki. Voittajaehdokas valittiin kuitenkin Kantelettaren kautta.

”Löysin neitosen lehosta,
Koppakengän koiwikosta;
Aloin neittä haastatella
Haastatella ja kysellä.”

Kantelettaren esimerkissä ei ollut kyse interviewistä, vaikka sanaan mahtui sekin merkitys. Haastaa tarkoitti näet puhumista ja neidon haastattelu tämän kanssa juttelemista.

Valitun ehdotuksen lähetti muutama henkilö, joista eritoten mainittakoon muitakin suomen kielen sanoja keksinyt kielentutkija Artturi Kannisto.

Tutkija ja suomalaisuusmies Artturi Kannisto (1874–1943) keksi sanan haastattelu. Kuva: Finna. 

Uusi sana haastatella muodostui siis vanhasta sana-aineistosta. Se vakiintui nopeasti siihen käyttöön, jossa se on edelleen vuonna 2025. Sana on siten harvinainen, mutta ei tavaton esimerkki äkillisesti luodusta sanasta, joka juurtui yhdellä kertaa kieleemme.

Uusi Suometar päätti kirjoituksensa seuraaviin loppusanoihin: ”Kumpiko muoto, haastattaa wai haastatella, pitää lopullisesti paikkansa, sen on wastainen käytäntö osottawa. Haastattaa merkitsee myöskin samaa kuin toimittaa toiselle haaste käräjiin, mutta mitään sekaannusta ei woi kuitenkaan syntyä.

Siis suljemme haastatuksen kaikkien sanomalehtiemme haastattajain ja haastatettawien merkkihenkilöiden suosiolliseen huomioon.”

Teksti: Miikka Jaala
Pääkuva: AdobeStock